Viime yönä hän taas soitteli. Hänen kanssaan kaikki on ohitse. Hän on kusipää. Hän kertoi (kännipäissään), kuinka ihana ilta hänellä oli naisien kanssa ollut. Kuinka mukavaa ja ihanaa aikaa, täydellinen ilta pitkiin aikoihin. Ja muijien kanssa. Tyttöjen kanssa. Toisten kanssa. Ei minun kanssa.


Niin no, paninhan minäkin kaveriani. Enkä siis häntä, jota rakastan. Ehkä tilanne siis on tasan? Mutta miksi hän sanoi tiistaina, että hänellä on ikävä minua ja hän haluaa nähdä?

Sattuu se silti. Ei auta kuin unohtaa. Ehkäpä yksin onkin parempi...

I could be me

But no.
I could be skinnier.
I could be more beautiful.

I want to be perfect.

Mutta olisinko silloin oma itseni?

I could be different,
I could be much better than now.

But what would change?

Maailma juoksee ympyrää.
Entä,
jos vain juoksisin mukana
enkä pyristelisi vastaan?

I could be me.
Maybe someday,
it really happens.



Tein sen tänään. Olen itseeni tyytyväinen. Silti joskus katson peiliin, ja toivon mahaani litteämmäksi, hymyäni ihanammaksi ja hiuksiani mustemmiksi. Vuosi sitten mieleni teki vetää pussi päähän aina, kun vastakkaista sukupolvea edustava yksilö jammaili vastaan. Nykyään katson edellämainittua otusta silmiin, saatan hymyillä flittaavasti, mutta ei tulisi mieleenkään kulkea pää painuksissa ohitse. Nykyään osaan ottaa kehut vastaan ja tiedän olevani suht nätti. Miksi silti välillä haluan erilaisen kropan ja hymyn? Eihän niissä kuitenkaan mitään vikaa ole.

Onko se vain ihmisen mieli, joka ei koskaan tajua olevansa tarpeeksi hyvä? Pitääkö aina olla parempi, täydellinen? Eikö koskaan voi sanoa hyvällä omallatunnolla, että on sopiva, hyvä, eikä tarvitse olla yhtään erilainen ollakseen parempi?

Siihen minä pyrin. Siihen, että voin katsoa joka päivä peiliin sanoen: olen hyvä.