Väärät ihmiset tunkevat meille. Ei ole hauskaa. Sekin yksi ei ole kahteen kuukauteen tänne ollut tulossa, mutta nyt olisi hinku. En ala!

Tein projekteja loppuun. Vielä on muutama tekemättä, pitääkin pian aloitella.

Heräsin aamulla puoli yhdeksältä, ja sängyn vieressä nakotti kaksi suklaamunaa. Kyllähän ne siinä aamutuimaan maistuivatkin, ennen aamukahvia ja kaikkea. :)

Sitten olikin mukava lähteä koirien kanssa lenkille. Kävelin junasillalle ja jäin siihen kaiteelle istumaan. Koirat jäivät töröttämään viereen, toinen hyppäsi jopa kaidetta vasten. Valahdin siitä sitten maahan istumaan ja itkemään. Aika kliseistä, aurinko paistoi ja tuuli pörrötti hiuksia. Ja sitten siinä sillalla istuu typykkä, joka itkee. Loppujen lopuksi alkoi naurattaa, repeilin itselleni. Olihan siitä noustava ja jammattava kotiin.

Nyt on kyllä pirteä meininki. Eilen kerroin hänelle, etten jaksa hänen kiusaamistaan enää ollenkaan. Ehkä hän tajusi. :) Kaiken järjen mukaan pitäisi olla masennusta, mutten jaksa itkeä hänen peräänsä. En ainakaan koko aikaa.

Naistenvaivatkin päättivät tehdä tuloaan. Pieniä kaveripoikia siis ei ole tulossa. Helpotus on suuri, vaikka kumia käytettiinkin.

Viime yönä hän taas soitteli. Hänen kanssaan kaikki on ohitse. Hän on kusipää. Hän kertoi (kännipäissään), kuinka ihana ilta hänellä oli naisien kanssa ollut. Kuinka mukavaa ja ihanaa aikaa, täydellinen ilta pitkiin aikoihin. Ja muijien kanssa. Tyttöjen kanssa. Toisten kanssa. Ei minun kanssa.


Niin no, paninhan minäkin kaveriani. Enkä siis häntä, jota rakastan. Ehkä tilanne siis on tasan? Mutta miksi hän sanoi tiistaina, että hänellä on ikävä minua ja hän haluaa nähdä?

Sattuu se silti. Ei auta kuin unohtaa. Ehkäpä yksin onkin parempi...

I could be me

But no.
I could be skinnier.
I could be more beautiful.

I want to be perfect.

Mutta olisinko silloin oma itseni?

I could be different,
I could be much better than now.

But what would change?

Maailma juoksee ympyrää.
Entä,
jos vain juoksisin mukana
enkä pyristelisi vastaan?

I could be me.
Maybe someday,
it really happens.



Tein sen tänään. Olen itseeni tyytyväinen. Silti joskus katson peiliin, ja toivon mahaani litteämmäksi, hymyäni ihanammaksi ja hiuksiani mustemmiksi. Vuosi sitten mieleni teki vetää pussi päähän aina, kun vastakkaista sukupolvea edustava yksilö jammaili vastaan. Nykyään katson edellämainittua otusta silmiin, saatan hymyillä flittaavasti, mutta ei tulisi mieleenkään kulkea pää painuksissa ohitse. Nykyään osaan ottaa kehut vastaan ja tiedän olevani suht nätti. Miksi silti välillä haluan erilaisen kropan ja hymyn? Eihän niissä kuitenkaan mitään vikaa ole.

Onko se vain ihmisen mieli, joka ei koskaan tajua olevansa tarpeeksi hyvä? Pitääkö aina olla parempi, täydellinen? Eikö koskaan voi sanoa hyvällä omallatunnolla, että on sopiva, hyvä, eikä tarvitse olla yhtään erilainen ollakseen parempi?

Siihen minä pyrin. Siihen, että voin katsoa joka päivä peiliin sanoen: olen hyvä.

I'm a virgin. But this is an old T-shirt. Sinne meni kankkulan kaivoon, kaveripojan kanssa eilen. Nam? Ihan kivaahan se oli.

Juu. Mulla sattuu mahaan ja on paha olo henkisesti. Tosin ei tuon eilisen takia, vaan ihan muun. Ahdistaa.