Halasin äitiä eilen ensimmäistä kertaa vuoteen. Olin sen sylissä ja se rauhoitteli. Miksi minä pentuna ajoin sen aina pois luotani?

Elämän voi sotkea aika pahasti. Niin minä olen tehnyt. Olen joko menossa suljetulle osastolle tai sitten nukun yöt kotona äidin kanssa, päivällä masennuslääkkeiden kanssa pärjäten. En tajua, kuinka kaikki on tässä pisteessä. En ole halunnut tätä, enkä halua tätä nytkään. Haluan vain kuukauden takaperin. Tai kaksi kuukautta. Silloin kaikki oli upeasti. Nyt kaikki on pilalla. Ohi. "Everythings just falls apart.." Hurt - Falls apart.

Miksen osaa ilmaista itseäni niin kuin pitäisi? Minulla on kyllä hienoja ajatuksia, mutta äneen lausuttuina ne kuulostavat lähinnä surkeilta. En osaa muotoilla niitä samalla tavalla kuin päässäni. Sitä minä olen viimeisien vuosien aikana harjoitellut, ja pitänee ilmeisesti harjoitella vielä lisää.

Minulla on nyt hyvä olla. Ei itketä, naurattaa. Ehkä kaikki vielä kääntyy hyvin? Jaksan toivoa siihen. Minusta tulee vahva.