En pidä öistä. Tai pidän, silloin kun on mahdottoman hyvä olla, ja on kesä. Voi istua ulkona, kuunnella yön ääniä ja ajatella kivoja. Mutta talvella yöt ovat kammottavia. En saa unta, pyöriskelen itkuisena tunnista toiseen. Liian synkkää. Vaikka tavallaan pidänkin synkästä, on yksinäinen talvi-ilta liikaa minullekin. Jos vierellä olisikin joku, kestäisin. Mutta jaloissa pyörii vain iso koirapehmolelu, ei siitä ole seuraa. Sen turkkiin olen silti monet itkuni itkenyt, viime yönäkin, ja niin tulen tekemään tulevaisuudessakin.

Minä en tiedä mikä minua vaivaa. Sairaudelleni ei ole nimeä. Ei tätä kukaan ole diagnosoinut, mutta kyllä minä sen verran itseäni tunnen, että tiedän olevani epäterve. Ei normaalia ihmistä ahdista päivästä toiseen, ei normaali ihminen jatkuvasti itke, ja vieläpä turhanpäiten. En huolestuisi, jos tätä olisi kestänyt muutama viikko. En huolestuisi, jos minulla olisi stressiä. Mutta ei minulla ole. Tätä on kestänyt jo muutaman kuukauden ajan. Ei tämä normaalilta masennukseltakaan tunnu. Haluaisin apua, mutta kuinka joku muu voi minua auttaa, jos en itsekään tiedä missä vika? Olen ennenkin käynyt psykologilla puhumassa, olen ennenkin ollut kriisitilanteessa. Ei se puhuminen vain mitään auta. Mikäpä auttaisi... Minun ja maailman välissä on rautaesirippu.

Ystävät taas pyytelivät luistelemaan. Muuten olisin voinut lähteäkin, mutta pakkasta on vajaat -25 astetta. -15 asteen pakkasilla nyt vielä voisi lähteä, mutta astmaatikon keuhkoilla ei tällä ilmalla luistella. Muutenkin jo sattuu tuo pakkanen keuhkoihin, ei kiitos luistimille. Nyt jää kyllä koirakin kouluttamatta. E lähde tuohon tulipalopakkaseen sormiani palelluttamaan.

En tiedä mikä minua vaivaa. Entiseni tuli tänään vittuilemaan. Varoitin häntä kyllä, mutta hän jatkoi. Ajattelin, että sitä saa mitä tilaa ja läiskäisin häntä narttumaisesti avokämmenellä poskelle. Mister otti askeleen hämmästyneenä taaksepäin ja repesi nauramaan. Olen aina tiennyt että hänen egonsa on liian suuri antaakseen periksi oikeiden tunteiden näyttämiseen. Normaalisti me olemme jopa ihan hyvissä väleissä, puhutaan kun vastakkain satutaan jne. Joudutaan kyllä muutenkin näkemään kerran pari viikossa, pakko olla välit kunnossa. Tänään vaan oli muutenkin vittumainen päivä, polviin ja päähän koski, ja sitten tulee siihen päätään aukomaan. Kun ei varoituksia usko niin sitten sataa seurauksia.

Pyysin kyllä myöhemmin anteeksi ja kysyin että eihän sattunut. "Ei yhtään." oli ainoa vastaus mitä sain. Ymmärrän kyllä, tein väärin enkä oletakaan että herra minulle ihan heti leppyy. Kunhan välejä ei nyt kokonaan jäihin panna, sitä en halua. Se mies on minulle liian tärkeä siihen. Hän on rakas ystävä minulle. En tiedä mitä minä hänelle merkkaan, mutta ei sillä oikeastaan ole merkitystäkään. Kunhan vaan voimme edelleen heittää läppää tavalliseen kevyeen tapaan.

En tiedä tätä juttua tämän "ihastukseni" suhteen. Hän on kyllä paljon enemmän kuin ihastus. Pidän hänestä toden teolla ja liikaa. Noh, joka tapauksessa. En tiedä missä mennään. En jaksaisi odottaa perjantaita. Silloin on asiat selvitettävä. On ahdistavaa elää epätietoisuudessa, en vain jaksa enää. Tiedän, etten pärjää ilman häntä. Tiedän, että jos hän sanoo ei, en enää pääse tästä suosta ylös. En osaa edes kuvailla kuinka tärkeä hän minulle on. Haluan silti selvyyttä tähän tilanteeseen. Mieluummin makaan masentuneena sängyn pohjalla pakit saaneena, kun jammaan ympäri taloa hermostuneena viikosta toiseen. Alkaa kiristää hermoja ihan kunnolla.

Nyt on kyllä mentävä laittamaan pyykit kuivumaan. Olen perunoita keittänyt ja imuroinut tänään. Ja hei, otin jo pyykit kuivumasta pois. Nyt vain uusi satsi orsille. Hauskat illanjatkot muille :)